TERVEESTÄ SAIRAAKSI

TÖISSÄ. Kiipeän taas kerran työpäiväni aikana kierreportaat toiseen kerrokseen toimistosiipeen. Hengästyttää ja pulssi hakkaa. Hitto, miten kunto on päässyt rapisemaan näin alas. Väsyttääkin vaikka yritin nukkua normaalit yöunet. Palaveriin. Taas tuntuu kun sydän pyrkisi kurkusta ylös, miten se noin muljahtelee. Olokin on vähän heikko. Palaverin jälkeen työpisteelläni istuessani tuntuu kuin sisälläni olisi avattu kuplajuomapullo, suhahdus tuntui päässä asti. Istun hetken mitään tekemättä, taitaa olla taas korkea verenpaine.

Seuraavana päivänä töissä jo työkaveritkin huomauttaa hengästymisestäni. Pulssi hakkaa eikä tunnu asettuvan millään. Vakuutan, ettei tässä mitään, astma on varmaan pahentunut, jokin infektio varmaan. Joudun kuitenkin aika ajoin pysähtymään ja vetämään henkeä. Olo on ihan vetämätön. Tuntuu kuin rintakehäni ympärille olisi kierretty ilmastointiteippiä, puristaa. Hoksaan mennä työpaikallani olevan terveydenhoitajan luo, kysyn voisiko hän mitata verenpaineeni. Korkeahkot arvot ovatkin, mutta huolestuttavaa on pulssi 140, joka hakkaa vain tuossa lukemassa. Terkkari sanoo napakasti, että mars työterveyslääkärille. Tilaan ajan työpäivän jatkoksi.

TYÖTERVEYS. Työterveyslääkäri kuuntelee ja määrää sydänfilmin odottaessa. EKG:ssa kuulemma poikkeavaa, on lähdettävä heti päivystykseen. Hätäännyn hieman, onko tämä nyt niin vakavaa? Tosin huomaan jatkuvasti oloni heikkenevän ja väsymys on hirveä. Lääkäri kysyy, millä pääsen päivystykseen? Tietenkin omalla autolla, olenhan töihinkin sillä tullut. Lähden ajamaan 25 kilometrin matkaa klo 17 ruuhkassa kehä III:lla. Muistan tuosta matkasta sen, etten ole koskaan kiroillut autossa enempää: "Saatanan kaikenlaiset tunarit edessä, menkää kovempaa, täytyy päästä lepäämään!". Näkyy tähtiä ja tuntuu että taju lähtee. Soitan miehelle pikaisen puhelun, itken ja soperran sekavaa. Mies hätääntyy, lupaa tulla sairaalan päivystykseen odottamaan.

Elämäni pisimmältä tuntuneet kilometrit kehällä, lopulta olen päivystyksen edessä. Kaikki parkkipaikat täynnä, jätän poikkeuksellisesti autoni etuovien tuntumaan, laittomasti, kuitenkin niin, etten tuki ambulanssin reittiä. Aulassa on porukkaa odottamassa vuoroaan, katsahtavat minuun. Heikottaa, pyörryttää. En jaksa odottaa. Vuoronumerolaitteessa on maininta, jos on rintakipuja, mene suoraan luukulle. Mietin, ei ole rintakipua, vain puristavaa tunnetta, menisinkö jonon jatkoksi,  en jaksa. Kävelen suoraan toiselle vapaana olevista luukuista, kyynelehtien annan työterveyslääkärin lähetteen, huohotan enkä jaksa istua ryhdikkäästi. Vastaanottohoitaja katsoo paperiin ja minuun,  huutaa paikalle kaverin ja pyytää tuomaan pyörätuolin. Minut kärrätään päivystykseen ja tarjotaan vuode. Ihanaa päästä lepäämään, sydän pyrkii edelleen ulos rinnasta. Ihmettelen, miten näin on päässyt käymään?